Varustauduimme pommitusten varalta

Talvisota alkoi marraskuun 30 päivä 1939. Olimme jo lukeneet lehdistä ja kuulleet radiosta sodasta muualla Euroopassa. Tuona päivänä minun olisi mentävä iltapäivällä kouluun, olin silloin toisella luokalla alakoulussa. Kun vanhemmat lapset tulivat kotiin, he kertoivat, että koulu oli toistaiseksi lakkautettu, koska sota oli Suomessakin alkanut.

Muistan seisseeni pihalla ja ajattelin tankkien tulevan Tuomarilaankin ja murskaavan talot, kuten kuvista sanomalehdissä olimme nähneet. Tuomarilan kylää ei koko sodan aikana pommitettu. Ainoa pommi putosi yöpommituksessa helmikuussa 1944 Tuomarilan kylän eteläpuolelle. Talvisodan aikana päiväsaikaan kylän yli lensi pommikonelaivueita korkealla taivaalla kohti Helsinkiä, ja jättivät jälkeensä pakkasilmaan taivaalle valkoisia vanoja. Vanat säilyivät taivaalla varsin pitkään. Ilmatorjunnan kranaattien räjähdykset näkyivät myös valkoisina täplinä. Pommikoneet lensivät yleensä erittäin korkealla, eikä torjunta ylettynyt sinne asti.

Talvi oli erittäin kylmä. Pakkasta oli monena päivänä noin 40astetta. Meillä kotona lienee ollut kuitenkin siedettävän lämmin, vaikka tulta ei saanut pitää päivällä hellassa. Piipusta tulevan savun olisivat nähneet venäläiset lentokoneet ja tulleet mahdollisesti pommittamaan . Ikkunat olivat alaosaltaan paksussa jäässä, sillä ilmanvaihto oli niukka, ja kostea ilma jäätyi ikkunoissa. Ikkunoihin laitettiin mustat paperiset rullaverhot, jotka illalla laskettiin alas. Ne eivät saaneet päästää yhtään valoa pimeän aikana ulos. Verhojen reunat kiinnitettiin nastoilla seinään, ettei sieltäkään näkynyt valoa. Tuomarilassa kulki illasta alkaen kiertävät valvojat, jotka vartioivat kylää ja kävivät huomauttamassa pimennyksestä, mikäli valoa hiukankin näkyi. Valvojien tukikohta oli Tuomarilan VPK:n silloisella kalustovajalla. Aune siskonikin kiersi Tuomarilaa valvomassa,  monen muunkin sen ikäisen nuoren kanssa.  Kova  pakkanen paukkui nurkissa, ja valvojat ovat kirjanneet ne usein ammuskeluna. Oli selvää, ettei katuvaloja sodan aikana ollut lainkaan päällä.

Äiti ja isä olivat neuvoneet meille kotona keittiön nurkan, jossa tulisi olla, jos Tuomarilaa pommitettaisiin. Lähinnä tämä johtui siitä, että pelättiin ikkunoitten lasien rikkoutumista, kun pommituksen ilmanpaine olisi rikkonut ikkunat. Äiti teki meille jokaiselle kaasunaamarit. Siitä oli annettu ohjeet, koska pelättiin, että venäläiset käyttävät kaasupommeja. Naamari tehtiin lakanakankaasta, jonka sisälle laitettiin murskattua puuhiiltä. Lakanakankaasta tehtiin myös ns. lumipukuja.

Liikenne teillä oli vähäistä

Lunta oli paljon. Teitä aurattiin harvoin, sillä ainakaan sivuteillä ei kulkenut autoja. Tiet aurattiin kahden hevosen vetämällä auralla, hevoset olivat varmaan Kirstistä. Elantoon tuli tavarat autolla. Auton tulo tiedettiin ja silloin keräännyttiin Elantoon. Se olikin paikka, jossa kuultiin kylän ja muutkin julkaisemattomat uutiset. Monesti auto oli tuntikaupalla myöhässä, ja Elannon myymälä tupaten täynnä kyläläisiä. Maito tuli maitotonkissa ja auton lavalla ne olivat varmaan jäässäkin. Maito mitattiin asiakkaan maitokannuun, ja sitä sai vain korttiannosten mukaan.

Ruokaa oli niukalti

Ruokaa sai vain korteilla. Ruuasta oli todella täällä Helsingin seudulla todellinen puute, ja vaikka joku korttiannos oli saamatta, ei sitä joskus ollut kaupoissakaan ostettavissakaan.

Suurperheisille oli järjestetty ruuan jakelu. En tiedä, oliko kunta tai joku yksityinen taho asialla, mutta kuitenkin Enbergin saunalla valmistettiin ja jaettiin ruokaa. Sieltä sai kannuun puuroa, maitoa ja leipääkin.  Kauran jyvät oli usein jauhettu kuorineen, jotka syödessä tarttuivat kurkkuun. Nämäkin annokset jaettiin lapsiluvun mukaan, joten mekin saimme kuusilapsisena perheenä osamme. Talvisota kesti maaliskuun 13. päivään, mutta jo kesällä 1941 se alkoi uudestaan.

Helmikuun pommitusyöt eivät unohdu koskaan

Varsinkin helmikuun 1944 pommitusyöt ovat hyvässä muistissa. Jos ei olisi pelottanut, olisivat yölliset pommitukset olleet kaunista näytelmää. Pimeässä yössä ei lentokoneita erottanut. Niiden ääni kuului pimeällä taivaalla, jossa risteilivät valoheittimien kiilat. Ilmatorjunnan helminauhat nousivat taivaalle punaisina ja valkoisina palloina. Pommikoneet pudottivat valopommeja, jotka hitaasti laskeutuivat ja valaisivat maiseman melkein päivän veroiseksi. Tämä kaikki oli kaunista, mutta erittäin pelottavaa. Ensimmäisen pommitusyön vietimme lähellä olevan kallion kyljessä, mukaan otettujen patjojen ja peitteiden alla. Olen ottanut siitä paikasta myöhemmin valokuvan. Paikka ei kyllä olisi kovin paljon suojaa antanut, mutta mitään pommisuojaakaan ei ollut. Muina pommitusöinä olimme naapurin omakotitalon kellarissa, jonne he olivat tehneet istuinpaikat. Siellä istuimme yhdessä lähinaapureiden kanssa, eikä tarvinnut olla ulkona pakkasessa. Aamulla päivän valettua ja hälytyksen loputtua menimme kotiin, kouluun ja aikuiset töihinsä. Tuomarilassa oli sota-aikana ehkä 200- 300 perhettä, joista useat olivat Helsingistä pommituksia pakoon tulleita.

Kirjoittaja: Antti Jousjärvi maaliskuussa 2008.