Asuimme Leppävaarassa Friisinmäessä vuokralla, kun isä osti tontin Tuomarilasta vuonna 1934.

Siihen aikaan ei pankista tavallinen työmies saanut lainaa henkilötakauksilla. Isällä ei ollut mitään omaisuutta, mutta hän onnistui saamaan lainan tuttavaltaan. Tontti sijaitsi Ylätien ja Yhdystien kulmassa, nykyisin Syrjäkujan ja Kirstinmäensyrjän kulmatontti. Tontin suuruus oli 1085 m2, ja  Tuomarilan tonttina hyvin pieni. Kauppahinta oli 6500 markkaa. Myyjänä oli nahkatehtailija  Jooseppi  Lepomäki. Palstan rekisterinumero alkaa 5:llä, joten se oli kuulunut Dahlin tilaan.

En tiedä, mistä isä oli saanut tiedon, että Tuomarilasta voisi saada tontin edullisesti, sillä mitään sukulaissuhteita ei meillä tänne ollut. Monet Tuomarilassa asuvat olivat sukulaisia toisilleen, ja monet taas työssä rautateillä.

Tonttimme oli varsin kostea paikka. Tontille olisi saanut kaivon melkein joka paikkaan, sillä pohjavesi oli lähellä maan pintaa. Maalaji oli multaa ja erittäin hyvää kaikelle kasvillisuudelle. Multaa oli kaikkialla vähintään noin 0,5m syvyydeltä.

Tälle tontille isä alkoi rakentaa taloa. Varsinaista kellaria ei voinut tehdä, kun kaivantoon tuli helposti paljon vettä. Talon alle tuli noin metrin verran vapaata tilaa, joka oli varmaan tarkoitettu myöhemmin kaivettavaksi kellaritilaksi. Tämä tyhjä tila suojasi rakenteita estämällä kosteuden nousun rakenteisiin. Kaikki talon perustuksen kaivaustyö oli tehtävä käsin lapiolla, sillä kaivukoneita ei silloin ollut omakotirakentajan käytössä. Muistan isän kertoneen, että naapurissa asuneet Antikaisen pojat, aikuiset miehet, olisivat auttaneet rakentamisessa, samoin joku Rinne niminen mies, joka oli ehkä antanut tontin ostoon rahat.

Sähköäkään ei silloin vielä tontin kohdalla ollut, joten työmaa valaistiin iltaisin Petromax valaisimella. Isä oli päivät työssä Elannossa maalarina, joten rakennustyö oli mahdollista vain iltaisin ja pyhäisin.

Ensimmäisenä kesänä isä rakensi tontille liiterin, jonka seinät olivat 4" raakalautaa ja saumat ulkopuolelta rimoitettu. Sisäseinät hän vuorasi pinkopahvilla. Lattian hän teki vain osaan pinta-alasta, johon keittiöosaan asetettiin hella ja jonkinlainen pesupöytä.  Tähän liiteriin muutimme Leppävaarasta keväällä 1936 kaikkine tavaroinemme. Ylätie oli silloin kapea, mutta autolle riittävä kulkutie.  Muistan, että kuorma-auton kuorman päälle ylimmäiseksi oli laitettu iso, lattiasta kattoon ulottuva peili, jossa oli mustat raamit ja pieni pöytä kiinni raamissa.. Peilin päälle oli joku laittanut muuttokuormaan tavaraa, ja peili meni rikki. Peili olisi ollut hieno ja kallis huonekalu varsinkin jos se vielä olisi säilynyt ehjänä ja kunnossa.

Muutto tapahtui kevätkesällä, ja asetuimme kesäksi liiteriin asumaan. Liiteri oli kaiketi keväällä vielä kylmä asunnoksi ja me lapset saimme kovan yskän.  Äitikin kävi kokopäivätyössä Primulan leipomon pesulassa Helsingissä. Rahaa tarvittiin, eikä isän palkka yksin riittänyt suurelle perheelle. Meitä lapsia oli kuusi. Vanhin meistä Aune oli syntynyt vuonna 1925 ja nuorimmat kaksoset tyttö ja poika vuonna 1935. Aune oli päivisin perheen vahtina, jonkun Lauran kanssa. Laura oli Aunen ikäinen ja lienee ollut äidin serkku.

Niin tontti oli kosteikkoa, ja kasvoi rehevää ruohikkoa ja angervoja. En muista miten, mutta varsin pian oli koko tontti käännetty nurin ja kaikki liikenevä alue kasvoi perunaa, porkkanoita, punajuuria, lanttuja ja monenlaisia kukkia, unikkoja, kehäkukkia, harjaneilikoita ja kultapalloja. Maa oli multavaa ja siksi parasta puutarhamaata. Tontilla ei kasvanut yhtään suurta puuta, vain pajukkoa ojien pientareilla. Keittiökasvien lisäksi äiti istutti tontille omenapuita ja muutamia muitakin puita. Näistä puista on vieläkin joitakin jäljellä.  Luonto oli puhdas, sillä lähiteillä oli auto tai moottoripyörä harvinaisuus. Erikoisesti muistan kuminan, koiranputken näköisen kasvin, jota kasvoi teiden varsilla. Sen siemenet ovat hyvän makuisia, ja laitoimme niitä usein leivän päälle.

Kesän asuimme tässä liiterirakennuksessa.

Kaivo

Meillä kävi kaivonkatsoja, joka kulki ympäri tonttia silmät kiinni ja nähdessään punaista sanoi siinä olevan kaivonpaikan. Isä ei kuitenkaan laittanut kaivoa hänen osoittamaansa paikkaan, koska se oli aivan ulkorapun vieressä. Kaivo tehtiin tontin rajalle noin 10m päähän rappusista. Isä ei itse kaivanut kaivoa, vaan todennäköisesti Lähteen setä. Kaivossa riitti hyvin vettä kuivinakin aikoina, jolloin naapureiden kaivot jo ehtyivät. Kaivoa tehtäessä löytyi multakerroksen alta puhdas sininen savi, josta oli mukavaa leipoa kaikenlaisia pikkuesineitä leikkeihin.

Talvi Lähteen mökissä

Talveksi muutimme Lähteelle asumaan. He vuokrasivat meille pienen mökin, jossa oli vain huone ja keittiö. Mökki oli Yhdystiellä noin 200m päässä tontistamme. Se oli varsin ahdas kuusilapsiselle perheelle. Meitä lapsia oli hoitamassa päivisin joku Moilasen mummo. En tiedä, kuka hän oli tai missä hän asui, vain nimi on jäänyt mieleen.

Aune ja Rinteen-setä sekä Olavi ja Sulo liiterirakennuksen edessä vuonna 1937.

Vuonna 1937 asuimme talvella tässä Lähteen pienessä mökissä. Kuvassa minä ja Sulo.

Muutto isän rakentamaan taloon

Talomme ei ollut läheskään valmis, kun muutimme sinne asumaan. Vain kammarissa ja keittiössä oli lattiat, mutta tuskin vielä maalatut. Isä siirsi hellan liiteristä taloon. Kammarissa, joka oli silloin vielä varsi keskeneräinen, oli peltikuorinen vihreäksi maalattu uuni. Se oli mielestäni kaunis. Kun kammarikin valmistui, oli siellä kalustuksena suuri musta soikea pöytä, 4 tuolia sen ympärillä ja kaksi nojatuolia.. Lisäksi oli kaksi piironkia, toinen iso ja toinen pieni. Suuren piirongin yläpuolella oli iso maalattu taulu, jossa aiheena oli karhu kahden pienemmän karhun kanssa. Taulussa oli kauniit, kullan väriset vahvat raamit. Meillä oli ollut myös toinen samansuuruinen taulu, jossa oli aiheena kirjavia kanoja. Tämä taulu oli ollut vielä liiterin seinällä, mutta varmaan pilaantui, eikä sitä tuotu koskaan taloon. Luulen, että nämä kaikki huonekalut ovat olleet meillä aina Helsingistä asti, jolloin isä oli talonmiehenä. Joku on mahdollisesti lahjoittanut ne vanhemmilleni.  Kammarin kaunis vihreä uuni antoi sinne ihanan hehkuvan lämmön uunin luukkujen ollessa auki. Muuta lämmönlähdettä ei kammarissa ollut. Isällä ja äidillä oli makuupaikkanaan kammarissa oleva heteka. Tytöt nukkuivat ainakin sota-aikana kammarissa, isän ollessa sodassa. Me pojat nukuimme omissa hetekoissa keittiön puolella. Keittiössä oli suuri vahvajalkainen pöytä ja neljä tuolia. Hella oli tietenkin puilla lämmitettävä. Hellan vieressä oli tiskipöytä pesuvateineen ja ämpäri kaivovettä varten. Likaämpäri oli tiskipöydän alla. Lisäksi keittiössä oli jalalla poljettava Singer-ompelukone.

Leikimme lapsena usein junaa, jonka teimme kaatamalla tuolit nokalleen, ja toisen tuolin selkänoja laitettiin edellisen tuolin jalkojen väliin. Näin muodostui jono, jossa istuimme kukin omassa välissä. Ensimmäistä tuolia kolisteltiin, ja se muistutti junan kolinaa, Joku oli konduktöörinä, leimasi liput ja vihelsi junan lähtöön. Ensimmäinen istuja oli tietenkin veturinkuljettaja.

Oli varmaan kesä vuonna 1937, kun meidät lapset tuli rokottaa tuberkuloosia vastaan. Yhdessä naapureiden lapsien kanssa meidät vietiin rokotettavaksi,  kaikki samalla kertaa  Muuralan sairaalalle ja tietenkin kävellen. Suorin tie kulki Kirstin pellon kautta kärrytietä navetan edestä ja Kirstin talon alapuolelta Lindholmin sahalle. Sieltä jatkettiin höyläämön ja suojeluskunnantalon välistä rautatien varteen. Tie kulki Lindholmin sahan konttorin edestä pajalle ja sitten suoraan sairaalalle. Muistaakseni Lindholmin myllyä ei silloin vielä ollut pajan yläpuolella.

Sairaalassa meidät tutkittiin röntgenlaitteella, joka oli taulun muotoinen, ja jonka edessä piti seistä. Toisella puolen taulua oli lääkäri, joka ilmeisesti näki potilaan läpivalaistuna. Lääkärillä ei tainnut olla mitään suojalaitteita. Sitten tehtiin vasempaan olkapäähän kolme viiltoa. Niihin tiputettiin rokotusaine. Muistan kuinka teki kipeää ja pelotti. Kyllä minä huusin! Kotona seuraavina päivinä alkoivat viillot märkiä. Äiti hoiti niitä "Hyvä salvalla", jonka erikoisen ja miellyttävän tuoksun luulisin vieläkin tuntevani.

Pahasti oli talomme vielä kesken, kun talvisota alkoi. Huomaa, kuinka ikkunat olivat jäässä kovien pakkasten takia.

Tuomarilan ympärillä olevat metsät olivat erinomaisia marja- ja sienimaita. Äidin ja isän sukulaiset tulivat syksyisin usein meille äidin kanssa marjastamaan. Talveksi äidillä olikin aina suuret määrät herkullisia suolasieniä ja marjoja säilöttynä. Perunat, punajuuret ja porkkanat olivat enimmäkseen itse kasvatettuja. Kotieläimiä hankittiin vasta sodan jälkeen, kuitenkin kaneja oli meillä jo sodan aikana. Isän käydessä lomalla, hän teurasti niitä itse. Lihat syötiin ja nahat vietiin jollekin nahkurille parkittavaksi.

Ylätien lapset Strandströmin aidan vieressä vuonna 1939.

Tytöt kauppareissulla.

1950-luvun alussa vanhempani myivät talon Roiniselle ja ostivat tontin Jofsin maatalosta. Uusi koti rakennettiin samalla tavalla Ratalaaksonkujalle Tuomarilaan. Nyt kuitenkin isän apuna oli hänen kolme nuorta poikaansa.

Kirjoittaja: Antti Jousjärvi,  maaliskuussa 2008.