KOTISEUTUNI - ESPOO

Minulla on kaksi kotiseutua: oikea ja väärä.

Siksi en osaakaan erottaa oikeaa väärästä.

Lapsuuteni ja nuoruuteni, 1946-1973, asuin Espoon Tuomarilassa. Sen jälkeen asuin ja työskentelin pitkät vuosikymmenet muualla, kunnes 2006 eläkkeelle jäätyäni pääsin takaisin Espooseen.

 

SILLOIN ENNEN

Koiranputkien mätänevä tuoksu Lindalin navetan takana,

kumpareella ikikuusten pysähdyttämät pohjoistuulet

ja suojassa talo.

Punamullatun hökkelin ruutuikkunoista

kurkkii keikkuvahelttainen pää.

Elohelminä kanat kuopivat muhevaa multaa

vaappuvan verkon sisällä.

 

Lehmien kosteat silmät seuraavat

lettipäisen tytön juoksua junalle.

Haikea ammunta värähtelee heinikossa.

Duffelitakin laveat taskut

pullottavat kotipihan omenoista.

Omenoiden syksyinen haju vainoaa

vielä vuosien päähän.

Tuomarilan aseman lähellä oli pieni maatalo, jonka ohi juoksin päivittäin junalle käydessäni oppikoulua Leppävaarassa. Junalle lähdin viime tingassa - äitini ainaiseksi kauhuksi. "Palokunnanmäen" viiletin vauhdilla alaspäin Lindalin navetan nurkalle asti, josta saatoin tarkistaa tilanteen: jos höyryveturin savupilvi puski kallioleikkauksessa, tiesin vielä ehtiväni. Pitkän lautajunan pysähtymiseen meni useita minuutteja. Kun lisäksi asemalaituri oli mustanaan ihmisiä, oli selvää, ettei sellainen väkimäärä hetkessä tunkeutunut junan sisään. Mutta jos junan musta pyöreä naama puuskutti jo asemalle, oli tilanne melko toivoton. Joskus kuitenkin armelias veturinkuljettaja saattoi pysäyttää junan uudestaan kohdallani, kun läähättäen pingoin radanvarren tietä. Keuhkot pihisten hyppäsin vaunun rappusille ja riuhtaisin itseni rautatangosta kiinni pitäen kyytiin. Ovet olivat usein auki junan liikkuessakin ja vaikka olisivatkin olleet kiinni, ne avautuivat kahvasta kääntäen kuin normaali talon sisäovi.

Junasta myöhästyminen tiesi ehdottomasti myös koko muun päivän aikataulun sekoittumista, sillä junia kulki yleensä vain tunnin välein. Tosin aamuisin ja iltaisin hiukan useammin. Iltasella sen sijaan sai varautua kahden tunnin odotukseen. Niinpä aikataulu olikin iskostunut takaraivoon, eikä asemalle turhaan menty istuskelemaan.

Vanhimpien junanvaunujen penkit olivat suoraselkäiset ja  kovat: puiset, lakatut. Niitä oli yleensä ruuhka-ajan junissa. Tavallisesti kuitenkin 1950-luvulla olivat puukehikkoiset penkit ohuelti pehmustettu ja päällystetty punaruskealla keinonahalla.

Pikku omakotitalomme puutarhassa kasvoi monenlaisia marjoja ja hedelmäpuita. Omenoita otin syksyisin kouluun evääksi taskut pullolleen.

Juuri ennen sotaa ja 1940-luvun alussa Palokunnanmäen takaisia, Tallbon alueen, tontteja alettiin myydä rakentamiseen. Sodan jälkeen nousi puolitoistakerroksisia, rintamamiestalojen mallisia omakotitaloja. Materiaaleista oli kova pula ja sekin, mitä oli saatavilla, saattoi olla viallista. Kortilla sai vain osan rakennustarvikkeista, loput piti keplotella "mustilta" markkinoilta ja suhteilla.

1950-luvulla oli taloja vielä harvakseltaan. Väliin jäi metsäkkeitä, joissa lasten oli mukava temmeltää. Kiivettiin puissa ja kallioilla, juostiin hippaa ja leikittiin piilosta, "vinkkiä".

 

HE

He tulivat

maalta.

He luulivat tulleensa maalta kaupunkiin.

He tulivat ja tallasivat syksyn ruskettaman heinäpellon.

He löivät tuoreelle tuoksuvat merkkikepit kanalan nurkalle

puskutraktorin tulla.

Ilkeä moottorisahan ulina syksyn kirpeydessä,

eikä tuhatvuotista tammea enää ollut.

Vain valtaisat harmaakaarnaiset kiekot,

joiden ympäri eivät miehen kädet yltäneet.

 

(Tammen alla me leikittiin,

kevätvesille ojia kaivettiin,

kepin avulla tammen ruskeita lehtiä

iloisen solinan pyörteeseen

yli tammen jykeväin juurten

eteenpäin autettiin.

Tammenterhoja kerättiin,

niitä multaan istutettiin

ja kasvavan toivottiin.

Terhon kansia pienille sormille

hatuiksi laitettiin.

Tammen harmaille oksille kiivettiin

ja kuolemanvaaraa kuviteltiin,

ja keikuttiin

ja taiteiltiin

kuin nuorallatanssijat pyrähdeltiin.

 

Me luulimme tammen kestävän

aikoihin ikuisiin.

Me lapset - me uskoimme unelmiin.)

1970-luvulla Lindalin navetta ja kanala saivat väistyä kerrostalojen tieltä. Luumupuista jäi vain muisto. Ensimmäisten asukkaiden muuttaessa oli Tuomarilankatu kaikkea muuta kuin katu: kaivinkoneiden liettämä savinen peltopolku.

Tuomarilan Palokunnanmäen "räystäällä" oli ja on valtaisa siirtolohkare. Tien toisella puolella on toinen hiidenkivi, pienempi. Mäkeä madallettaessa 1970-luvulla tätä pienempää rusikoitiin vielä pienemmäksi. Nähtävyys se on silti vieläkin ja ainakin on isonveljensä kanssa antanut tielle nimen: Kaksoiskiventie. Kyseinen tie kiertää laajahkon mäen ympäri. Vanhoissa kartoissa tämän mäen nimi on Tallbo.

Mäen korkeimman kohdan kainalossa entisen Keskitien, nykyisen Kivirinteen, jyrkän kallion kupeessa kasvoi ennen vanhaan valtaisan suuri tammi. Tammen tontti oli pitkään rakentamatta ja meillä lapsilla oli tapana leikkiä kalliolla ja kiipeillä tammen vahvoille känkkyräoksille. Keväisin kalliolta pulppusi sulavesiä tammen juurakoiden lomitse ja me kaivelimme innoissamme pikku purosille uomia ja rakensimme patoja.

1970-luvulla komea tammi kaadettiin. Olimme tosi surkeissamme: kukaan ei ollut oivaltanut hakea tammelle rauhoituspäätöstä. Tilalle rakennettiin Tallbon alueen ensimmäiset rivitalot. Kottaraisen pöntöiksi nimitimme niitä puna-valkoisia pulpettikattoisia koteja, jotka könöttävät kalliolla ikään kuin haukotellen korkeuksissaan ja tähyävät kohti lounasta.

 

NYT

Lasiovessa kultakirjaimin "Salon Harlequin".

Se on niin fiini, niin fiin.

Missä ennen lehmät heiniä söi,

siinä moottoripyörät elämöi.

Korkokenkien kopina asfalttiin

nousee falsettiin.

Lindalin vanha maalaistalo sai seistä pikku kallionnyppylällään joitakin vuosia kerrostalojen rakentamisen jälkeenkin. Taloon suunniteltiin monenlaista asukastoimintaa, mutta lopulta taloyhtiö päätti purkaa sen. Kunnossapito olisi kaiketi tullut liian kalliiksi.

Kerrostalon alakerrassa on pientä liiketoimintaa. Siinä oli mm. kampaamo Salon Harlequin.

 

SYNTYI UUSI ULJAS ESPOO

Harmaata betonia.

Ihmismeri purkautuu mustana laavana

sähköjunan tuliaukoista.

Liukastelee savipolkua rakentamattoman pellon yli

kohti ankeaa betonia.

Onko heilläkin kaksi kotiseutua?

Siksikö hekään eivät osaa erottaa oikeaa väärästä?

1960-luvulla oli junakalusto jo muuttunut: ensin tulivat sinivalkoiset lättähatut ja seuraavalla vuosikymmenellä punaiset sähköjunat. Vielä lättähattuihin muistan juosta pinkoneeni viime tingassa luottaen siihen, että ystävällinen junankuljettaja pysähtyy kohdallani Asematien päässä ja avaa minulle oven. Sähköjunien aikakausi on ollut tylympi ja minuuttiaikataulu tiukempi: kertaakaan ei ole enää juna uudestaan pysähtynyt minun kohdallani. Siispä on ollut pakko oppia uusi elämänrytmi: en enää juokse junalle suu auki kaahottaen, vaan hyvissä ajoin ja arvokkain askelin tällään itseni asemalle. - Ehkä iälläkin on jotain tekemistä sen seikan kanssa...

 

KEVÄT

Minun kotiseudullani kevät tulee ajallaan,

ei siellä hanget kanna toukokuussa.

Hohtava valkovuokkomatto kattaa koivuhaan

ja mustarastas laulaa illansuussa.

Kaihoa! 10 vuotta vaelsin maailmalla ja 20 vuotta asuin Peräpohjolassa. Tämä runo on Pohjolan-ajoilta, jolloin varsinkin keväisin tuli ahdistava olo: hiihtokeli oli Lapissa parhaimmillaan, mutta tiesin, että "etelässä" suomuiset leskenlehdet pönkivät savikokkareisilla tienpenkoilla, sinivuokot nostivat nukkaisia nuokkuniskojaan kuivanruskeiden pähkinäpuunlehtien lomasta ja valkovuokot helottivat aurinkoisina mattoina lehdoissa.

 

SE HENGITTÄÄ!

eli OODI KASIKSEN PUROLLE

Ruosteinen autonromu silmuun puhkeavien tuomien ryteikössä,

sinivuokkojen viattomuus muovinriekaleiden lomassa

muistomerkkinä elämästä.

Sadan desibelin jyminä kallionleikkauksessa,

tuhannen kiiluvan auton suhahdus.

Vaan silti Kasiksen puro pulppuaa suonruskeaa vettään

jokakeväisellä voimalla.

Mikä riemu:

punaiset posket hehkuvat,

pulleat pikku sormet läiskyttävät vaahtoavaa vettä!

Mikä suru:

jääkautinen uurros katkeaa moottoritien ojaan.

Kasis, Kasavuori, Tarvontien kupeessa, oli lasten rattoisa retkikohde. Kiivettiin jyrkkiä kallioseinämiä, loikittiin pikku rotkojen yli, kavuttiin vänkkyräisiin mäntyihin. Kauniaisten puoleista suota oli joskus aiemmin yritetty kuivata ja oli kaivettu oja kohti Kasiksen jyrkännettä. Kaipa siinä alun perinkin on ollut jonkinlainen uoma. Keväisin puro purskutti suonruskeaa vettä vuolaasti ja me uittelimme siinä tikkuja, kuvitellen niiden matkoja halki mannerten.

1957 kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan moottoritien rakentamisesta. Puihin Kasiksen tienoille oli ilmestynyt punaisia pilkkoja: metsä kaadettaisiin ja kallio hävitettäisiin. Valtaisa kallionleikkaus siihen tulikin: koko Pikku-Kasis räjäytettiin ja murskattiin sepeliksi. Vanhan punaisen koulun takana TVH:n varikolla jyskytti kivimurskaamo yötä päivää.

Tarvontien eli Turunväylän rakentamisen jälkeen puron uoman katkaisi kallionleikkaus, josta vesi nyt syöksyy alas kuin paraskin putous. Tosin vain keväisin ja rankkasateiden jälkeen. Tämän tulivat kokemaan omat lapseni, joille olin hehkuttanut Kasiksen puron ihanuutta. Kun vihdoin 1980-luvun puolivälissä jonakin syyskesän päivänä tein heidän kanssaan retken lapsuuteni vesiväylälle, olikin se tyystin kuiva. Jyrkänteen reunalle pykätty verkkoaita oli osittain kallellaan ja aidan riekaleita oli purokivien päällä. Rankoja ja keppejä oli heitelty uoman poikki, muovipusseja roikkui kuivasta "putouksesta". Olin ihan nolona.

Vaan kuvailemani lumo ei ollut niin vain häivytettävissä. Seuraavana keväänä marssimme uutta toivoa täynnä Kasiksen purolle ja eiköstä vain se pulputtanutkin iloisesti. Ainakin olimme aistivinamme pulputusta: alhaalla kallioleikkauksessa pauhaavan moottoritien jylinä koki kaikin mahtivoimin syrjäyttää luonnon omat hennot äänet. Lapsia eivät liikenteen pauhu eikä ojankoon viskatut roskat häirinneet. Yhdessä raivasimme kevätvesille tietä ja uitimme tikkulaivoja. Ja yhä ne kulkivat outoihin maihin unelmia lastinaan.

 

KESÄ

Ohdakkeet kukkivat kainaloihin asti

kun kahlaan moottoritien vartta.

Autot suhahtavat ohi,

mutta sata ja taas sata neitoperhoa

pitää karkeloaan

villiruohojen viininpunaisissa kukinnoissa.

Kasiksen länsipuolella on pähkinäpuulehto, jossa kasvaa joitakin harvinaisia kasveja. Ennen vanhaan muistan siellä nähneeni sinivuokkojen lisäksi mm. keltavuokkoja. Tämän lehdon ja moottoritien välissä oli pellon pätkä, joka 1980-luvulle tultaessa oli heinittynyttä joutomaata. Ohdakkeet kasvoivat yli metrin korkuisina tummanpunaisina kukintoina. Muuanna loppukesän päivänä osuin niitylle, kun sinne olivat neitoperhot päättäneet tulla pitämään konferenssiaan. Ohdakepöheikkö oli punaisenaan sinirenkaisia lepattavia kaunottaria. En kuunaan ole nähnyt sellaista määrää perhosia yhtä aikaa! Ja tietenkin kamera oli jäänyt kotiin.

 

Marja Haavikko
marja.haavikko ät gmail.com